Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa

"Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa

ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa

yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluunja 

luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu"

Olen jo pitkään haaveillut pitkien päiväkirja kirjottamis sessioiden aikana, että olisi ihana päästä purkamaan tätä tämän hetkistä taistelua koneelle ja blogiin. Ei ainakaan tulisi niin kovia käsi kramppeja kun pystyy helpommin näpyttämään. Seuraava iso mietintä oli, että uskallanko alkaa kirjoittamaan omalla nimelläni, pikkuserkkuni kanssa käytin jonkinlainen asiasta kukkaruukkuun keskustelu, jonka aikana aika selväksi tuli se, etten uskalla lähteä kirjottamaan taas jossain toisessa minässä, siihen kun ennen on sorruttu liian monesti. Iso kiitos kuuluu tästä että uskallan kirjoittaa nyt tämän seuraavan on ennen kaikkea Viiville, sekä ystäväni poikaystävällä jonka sanat muistan kun hän minulle sanoi, että mieti kuinka hyvää bloki materiaalia sä tästä kaikesta tulet vielä joskus saamaan.

Luulin vielä 139 päivää sitten etten koskaan pääse elämään elämään ilman valheiden latelua, pakenemista, varastelua, pettämistä, sekoilua, loukkaamista.. Tämä lista voisi jatkua negatiivisia asioita vaikka kuinka pitkään, enään en edes jaksa muistella että mitä kaikkea olenkaan mennyt tekemään. Kaikki tuo kaduttaa enemmän kuin mikään koskaan, mutta sain siihen jonkinlaisen selityksen miksi aina olen tehnyt niin kuin olen tehnyt. En koskaan ottanut vastuuta teoistani vaan pakenin pakenemistani ja valehtelin virheet pois kontoltani. Pitkään niin jaksoinkin elää, kolme vuotta tuli pyörittyä oravan pyörässä. Kaveriporukat vaihtuivat sitä mukaan kun jäin kiinni valheistani ja teoistani, mutta löysin aina "uuden" ihmisen/porukan johon sitten pääsin mukaan ja taas pakoon sitä todellisuutta ja vastuuta jota aina vain pakenin.

139 päivää sitten eräs ystäväni sai perheeni ja kaikki muut sillä hetkellä minulle tärkeät ihmiset tajuamaan, etten ehkä olisikaan läpeeni paha vaan saattaisin olla psyykkisesti sairas. En rehellisesti sanottuna ollut koskaan edes antanut ajatusta sellaiselle ajatukselle. Pitkään olin pystynyt pitämään kulissit yllä että minulla menisi hyvin ja kaikki olisi ok. Minulla olisi muka paljon kavereita ja ihmisuhteet kunnossa, vaikka oikeasti minulla oli vain kourallinen ihmisiä ympärillä ja epäilen että side heihinkin oli kunnossa vain valheideni takia. Olin tuohon mennessä polttanut jokaisen kulkemani sillan takanani, tuhonnut pari minulle erittäin rakasta ihmistä todella pahasti, vaikka oikeasti arvostin heitä paljonkin, silti vain tein niin. En välittänyt kenestäkään enkä uskonut kenenkään välittävän minusta.

Yksi ystävä ei kuitenkaan kääntänyt selkäänsä, vaikka huomasi miltein kaiken mitä olin suustani päästänyt olevan valhetta. Hän, perheeni ja pari muuta kaveria auttoivat minut hoitoon. 

Päädyin siis lopulta Kuusankoskelle psyykkiselle osastolle. Edelleen näin monta kuukautta myöhemmin koen että tuo aika oli elämäni parasta aikaa. Tosin se aika oli sumuista ja vaikeaa. Osa ihmisitä sielä pelotti, ja välillä olisin halunnut pois ja äkkiä. Kuitenkin kestin sen, koska huomasin kuinka se sielä olo minuun vaikutti.Ihmiset sielä saivat minut ymmärtämään sen, että asiat jotka viimeisen kolmen vuoden aikana olivat menneet todella pahasti pieleen ja ennen kaikkea solmuun niin eivät kaikki johtuneetkaan siitä, että olisin jotenkin paha ihminen vaan siitä, että olin kokenut liian traumaattisia ja vaikeita asioita, jotka olivat laukaisseet psyykkisenhäirion nimeltään dissosisaatio. Siinä ajatukset, teot ja tunteet eivät kohtaa. Tuntuu näin hieman myöhemmin taaksepäin katseltuna, että aivan kuin minussa olisi elänyt kaksi eri minää, oikeasti en olisi halunnut tuottaa kenellekkään muulle pahaa oloa, vaan  haluaisin että kaikilla olisi hyvä olla, mutta asiat kuitenkin tapahtui ja se mitä on tapahtunut sitä ei saa muutetuksi. Enkä sitä yritäkkään. Myös tunne-elämän häiriötä siellä diagnosoitii. En siis ollut viimeiseen kolmeen vuoteen osannut käsitellä mitään muuta kuin onnen tunnetta, ja siitä syystä aina pakenin pahoja asioita pakoon omaan kehiteltyyni mielikuvitus maailmaan valheiden avulla. Meidän osaston lääkäri oli myös vahvasti sitä mieltä, että minulta puuttuu suuri osa omaa identiteettiäni, elän siis niin kuin muut haluavat/olettavat minun elävän.

Joidenkin on vaikea tätä kaikkea edelleen käsittää, enkä todellakaan oletakkaan kaikkien tekemieni juttujen jälkeen että kukaan oikeasti voisi kokonaan edes ymmärtää.

Kuitenkin voin todeta että itse ymmärrän ja aivan ihana huomata että muutkin ympärillä alkavat pikku hiljaa ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Sain sairaalalta niin hyviä eväitä elämään ja ennen kaikkea opin tuntemaan itseni ja juureni paremmin kuin hyvin. 

En koe aivan näin että olisin jotenkin psyykkisesti sairas vaikka diagnoositkin sain. Enemmin olen ajatellut kokeneeni vaikeita elämän vaiheita. En kuitenkaan sulje pois sitä faktaa että sairaus sielä taustalla piilee, mutta mielummin koitan selvitä tässä elämässä päivä kerrallaan ja olla pakenematta sinne niin tuttuun ja turvalliseen mielikuvitusmaailmaan. 

Nyt vihdoin kuitenkin olen alkanut oppimaan elämään ja olemaan suorimattamatta ja olematta täydellinen. Tosin sitä en koskaan ole ollut, mutta niin olen kokenut ja ainakin kuvittanut tarinat sellaisiksi. Käyn edelleen viikoittain juttelemassa kallonkutistajalle. En aina oikein ymmärrä, että mitä hyötyä siitä on, mutta silloin tällöin oivallan kuinka paljon sielläkin käynti on minua elämässäni eteen päin auttanut. Olen vihdoin taas alkanut miettimään enemmän juttuja pidemmän päälle tulevaisuuteen kuin sitä päivä kerrallaan elämästä, mutta niistä jutuista muissa postauksissa lisää.

Tässä taisikin olla pieni selotus sille mitä blokini tulee käsittelemään. Siis sitä ainaista selviytymistä vanhojen huonojen tapojen välttelemisestä sekä siitä, että haluan olla kunnollinen ja mikä tärkeintä luottamuksen arvoinen. Tervetuloa seuraamaan :)