päätä pitää hoitaa niin kuin kättä tai jalkaa

Oon maannu lattialla,miettiny miten täällä selvitään.Oon huutanu keuhkot pihalle,on tuntunut ettei pysty hengittää.Mut oon täällä vielä,en anna pelon mua koskettaa.ja nyt oon siellä missä,muhun ei voi koskeakaan.mut oon täällä vielä,en anna pelon mua koskettaa.ja nyt oon siellä missä,muhun ei voi koskeakaan.

Mun elämä on jokapäivästä taistelua. Taistelua siitä, että jaksaakko vaiko eikö jaksa ainaista paskaa mitä ympärillä pyörii. Mä tiedän, etten ole mitenkään erikoinen. Tiedän, että jokaisella miestä on huonoja päiviä ja ihan jokaikinen asia omassa elämässää ottaa päähän. Kuitenkin valtaosa ihmisistä osaa käsitellä niitä huonoja asioita ja omaa pahaa oloaan. Mä en osaa, mä vasta opettelen siihen.

On päiviä, kun makaan kotona hiljaa omassa kuplassani enkä tahdo kommunikoida yhdenkään ihmisen kanssa. Jos mulla on vähänkää sellanen olo, etten jaksa niin jään kotiin. Se ei tarkoita, etteikö huvittaisi tai viitsisi hoitaa omaa työtään eli koulua mun tapauksessa. Se tunne kun mikään ei tunnu miltään on niin lamauttava, että jokainen kehon osa painaa niin paljon ettei vain yksinkertaisesti kykenen mihinkään. Mut tunnetaan meidän luokassa ainaisena ilopillerikuopuksena. Sitähän mä olenkin aina silloin kun olen voimissani, heitän läppää ja nauran niin että koko luokka huone kaikuu. Kuitenkin kun iskee, se toinen varjopuoli päälle, en jaksa olla sitä. Pahinta kuitenkin siinä on se, että meidän luokka on täynnä niin ihania ja empaattisia, etten kestä heidän "sääliviä" katseita. Koin tämän muutaman kerran ja päätin etten enää koskaan halua tuottaa luokkatovereilleni huolta, jos en itse jaksakkaan.

Suurin ongelma tässä kaikessa on oma opettajani. Hän on sitä vanhankansan väkeä, joka ei ymmärrä mitä on henkinen pahointonvointi. Hän on niitä ihmisiä, joille masennus ja kaikki muut mielenterveysongelmat ovat vain viitsimättömyyttä ja välinpitämättömyyttä. Sain maanantaina saikkulapun käteen, jossa sairaslomaa on määrättynä viikon. Tämä saikku tuli pitkäaikaisista pääkivuista ja muutenki uupumuksesta, jota lääkäri epäili työuupumuksen oireiksi. Vein opettajalle lapun eilen ja hän vain pyöritteli tapansa mukaan silmiä päässää. Meinasin tirvasta sitä. Opettajan mielestä on ihan ookoo, jos ollaan poissa kun lapsi sairastaa, päätä särkee, auto pitää viedä korjaamolle, selkää särkee taikka pitää töihin mennä. Mutta auta armias kun laitan viestin aamulla etten saa itseäni sängystä ylös ja ahdistaa koko maailman kaikkeus.. Sitten taas kun pääsen kouluun niin opettaja kyttää perääni kuin viimeistä päivää. Aina oon kaikki työt palauttanu ajoissa, sekä omatoimisesti selvittänyt poissaolo päivieni tekemiset, tuntuu ettei mikään riitä. Musta tuntuu että oon vaan saanu silmätikun roolin, koska olen avoimesti puhunut mielenterveys ongelmastani ja masennuksesta opettajalleni. Ajattelin että näin hän ymmärtäisi paremmin asian, mutta turhaan. Kai olisi pitänyt aina vaan vedota migreeniin taikka oksennus tautiin, kuin olla rehellinen.
Mun tarkotus ei oo kerätä säälipisteitä- Ei todellakaan, yritän joka päivä taistella tosissaan että pystyn elämään mahdollisimman normaalia arkea. On vain kausia jolloin se ei onnistu ja silloin kun se ei onnistu ei tahdo tulla "tuomituksi" koska tämäkin on sairaus jolle ei itse mahda mitään. Päätä pitää hoitaa niin kuin kättä tai jalkaa. 
Taistelu voimat vaan tuppaa loppua aina silloin kun tulee tollasia ihmisiä vastaan tässä elämässä, jotka eivät edes yritä ymmärtää. On myös niitä jotka eivät halua ymmärtää. Eivätkä usko todellakaan niihin toisiin mahdollisuuksiin saatikka siihen elämän tyylin muutokseen.