Minne katosi päivät? Vastahan mä pääsin ripille samassa kirkossa, jossa eilen istuttiin ja jännitettiin siskon puolesta tämän suurena päivänä. Jos tarkkoja ollaan niin välissä on seitsemän vuotta, mutta silti jotenkin tuntuu kun se olisi ollut vasta vastikään.
Viikonloppu itsessään oli hurjan rankka, kauheasti laitettavaa ja leivottavaa sunnuntain juhlia varten. Kotona vallitsi kireä ilmapiiri kun jännittynyt pikkusisko kiukutteli koko ajan ja joka asiasta ja sai näin äitin sekä isäpuolen hermot niin kireälle. Onneksi itse yritin ulkoistaa koko ajan ajatukset pois siitä ja keskityin kaikkeen muuhun.
Juhlat kuitenkin kun alkoivat oli viikonlopun kireätunnelma ja kiire tipotiessään. Kiia oli tyytyväinen juhliinsa ja minustakin oli niin ihana nähdä niitä sukulaisia ja ystäväperheitä, joita ei niin usein pääse tapaamaan.
Mä ennen nautin kovasti tälläisistä sukujuhlista, nyt on vähän toisin. Kauhea ihmismassa ja kaikki kyselee kuulumisia ja jokaiselle pitää kertoa samat jutut ja hymyillä päälle nätisti. No onneks nyt oon taas palannut kotiin ja ei tarvi hymyillä kellekkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti