isä koskaan kertonut ei, että vuodet menneet häneltä voimia vei

"Voisitko tulla kotiin, mulla olis vähän asiaa." Näin äiti mulle soitti neljä vuotta sitten. Muistan kuinka tuona hetkenä istuin hesessä(ylläriylläri) ilman huolen häiväää. Ensimmäinen ajatus äidin soitosta oli; oonkohan mä tehny jotain pahaa, ei hitto eikai se oo löytäny mun röökejä (kröhm, täysikänen ihminenhän olin....).

Sanoin äidille etten aio tulla ainakaan heti, koska tietysti pelkäsin vain huutoa jostain jälleen kerran tehdystä asiasta. Olin kuitenkin väärässä sen suhteen. Kun menin sitten vihdoin ja viimein kotiin niin äiti tuli itkien ovelle vastaan. " Jonna iskä on kuollut, vaari löysi sen kotoaa kuolleena. Mä olen todella pahoillani." Se tunne, kun yhtäkkiä mikään ei tunnukkaan miltään. Koko ajatus sai kehun värisemään. Kuitenkin edelleen nauran ensimmäiselle kommentilleni minkä suustani kyseisellä hetkellä päästin. "Eihän mulla oo ees vaatteita hautajaisiin" Oleellisimmat asiat tietysti ensin.  Sitten muistan tiettyjä asioita sieltä sun täältä, surullisia ilmoitussoittoja iskän ystäville. Unettomat yöt. Suruvalittelut. Hautajaisvalmistelut. Kukka lähetykset. Itkut. Naurut. Muistelut. Itkut taas. Kaikki nuo olivat tuon päivän jälkeen jokapäiväistä elämää. Aina vaan totesin jokaiselle "Parempi näin, olihan iskä sairas.". Kuitenkaan loppujen lopuksi en tiedä oliko se kuitenkaa parempi niin. Jos mä olisin tienny että mitä kaikkea tuleman pitää iskän kuoleman jälkeen niin mä en kuunapäivänä olis käyttäny kyseistä ilmaisua. 

Kuitenkin nyt asioita monelta erikantilta kattoneena, mä en voi todeta kun että ikävä on ihan suunnaton. Monesti päivässä tulee mietittyä jotain asiaa iskästä. Se on jokseensin aika rankkaa. Oli se asia sitten hyväkin niin silti se tuntuu pahalta. Kunpa joku keksisi puhelimen millä vois taivaaseen soitella. Haluisin kertoa monia sanomatta jääneitä asioita, jotka ovat kaikki nämä vuodet mieltä pananeita. Ehkä silloin osaisi jollain tapaa irti päästää. Sitä en nyt ainakan ole vielä osannut. 

Haluaisin uskoa, että tämä ikävä jonain päivänä helpottaa. Mutten kuitenkaan usko. Uskon että kannan tätä ikävää itsekkin hautaan asti. Ehkä se kuitenkin muuttaa muotoaa. Tää 9.9 on vaan aina päivä, jolloin se samainen tunne kun mikään ei tunnnu miltään iskee päälle. Kaikki ne puheet ja teot tuon päivän asioista tulee niin vahvasti mieleen, ettei tekisi mieli edes nousta koko päivään.