Mitä kuuluu pääkopan sisään? Edellinen on harvinaisen mielenkiintoinen kysymys. Oon tässä monta viikkoa miettiny ite ihan samaa. En saa ajatuksista kii, enkä etenkään oikein mitään järkevää aikaiseksi. Ajatukset juoksee väliä nollasta sataan koko ajan ja tuhannesosasekunnilla. Välillä musta tuntuu että mä elän vihdoinkin, toisaalta tuntuu taas että oon ihan lukossa ja hyvä jos pystyn edes hengittämään. Ja tää suuri vaihtuvuus saattaa olla jopa yhden päivän sisällä. Hetkessä nauttii ja toisessa pelkää kuollakseen tätä elämää tällä hetkellä.
Mistä kiikastaa, mulla kuitenkin kaikki ihan hyvin nyt. Oma koti, joka on oikeesti tosi kiva ja viihdyn täällä. Ihanat kisut päiviä piristämässä. Ylenpalttinen väsymys silti vaivaa jokaista päivää, mitä täällä joutuu kulkemaan. Monta viikkoa on mennyt niin, että vain sängyssä olo kuullostaisi siltä parhaimmalta vaihtoehdolta. Onneksi kuitenkin jostain löytyy sitä tietynlaista taistelutahtoa, joka saa nousemaan sängystä ylös ja käymään ovesta ulkona, vaikka edes hetkeksi.
Oon ollu aivan käsittämättömän uninen ja väsynyt. Asuntokin on aika-ajoin näyttänyt juuri siltä ettei mikään kiinnosta, kuitenkin tulee sellasia pieniä tuulahduksia, joiden aikana saan poentä potkua laittaa tavarat jälleen järjestykseen, en siis ole aivan paskan keskellä täällä maannut.
Moni asia on muuttunut viime kesäsätä. Se tuntuu paremmalta kuin hyvältä. Vaikka jotkin ihmissuhteet ovatkin jääneet sinne viime kesään, en ole murtunut. Olen hyväksynyt asian, ettei ihmissuhteita voi väkisin pitää pinnalla. Erilaiset elämäntilanteet tuo erilaisia ihmissuhteita tarpeellisiksi ja se on mulle ihan fine.
Mulle on myös ihan fine asua täällä korvessa, saavuttamattomissa. Mulle on ihan fine, että mua väsyttää enkä saa mitään aikaiseksi. Mulle on ihan fine elää rahan kanssa suoraan kädestä suuhun. Mulle on ihan fine, että omistan vain muutaman hyvän ystävän suuren lauman siasta. Mulle on ihan fine olla vaan omissa oloissa. Mulle on ihan fine ettei ole miestä. Mulle on ihan fine että olen mitä olen.
Mulle ei kuitenkaan ole ihan fine jos mun asioihin puututaan liialti. Mua alkaa stressaamaan se, että eräs henkilö luulee elävänsä mun elämää ja tekee mun ongelmista omiaan. Se, että mua yritetään ohjailla ja holhoilla on viimesin asia, jota mä itelleni haluan. Toki huolissaan saa olla, mutta sehän ei tarkoita sitä että päätökset aletaan tekemään mun puolesta? Vai?
Mä ennen tätä miltein vuoden kestävää prosessia olin aikalailla muiden ohjailtavissa. Okei joo ryssin kyllä kaiken ihan itse, en kiellä sitä. Oli kuitenkin niin monta tekiää, joista aloin ottaa tuulta siipieni alle ja yritin olla niin kuin muut. Millään muulla ei ollut väliä, kuin tulla hyväksytyksi. Tulinko? Varmasti tulin, mutta olisin tullut myös ihan omana tälläisenä itsenäni. Joskus mua harmittaa, että pitikin mennä niin pahasti säätämään.
Kuitenkin jollain tapaa olen onnellinen siitä, että ryssin. Se karisti ihmiset, joita en olisi koskaan edes elämääni tarvinnut pois. Sekä osoitti sen, mitä tosi ystävyys on. No matter what i will stand by you.
Nämä edelliset pohdinnat ei omasta mielestäni voi olla syitä siihen miksi olen niin väsynyt. Kuitenkin kaikki tuo edellä mainuttu on jollain tapaa ylpeyden aihetta, sekä ennen kaikkea sitä pientä hidasta kasvutarinaa.
Jos mietin asioita, jotka oli vialla minussa viime vuonna tähän aikaa. Yllättävän moni tosiaan on muuttunut.
Pystyn elämään omana itsenäni.
Osaan luokitella sanoilla miltä minusta tuntuu.
Osaan käsitellä tunteitani.
Teen töitä jokaisen pennin eteen mitä minulle kuukaudessa tulee. (Joko sitten työllä tai paperisodalla)
Olen rehellinen.
En syytä muita, vaan otan vastuun omista tekemisistäni.
Pystyn viettämään jopa useita päiviä ihan vain yksikseni.
Niin moni asia on kuitenkin niin pienessä ajassa muuttunut, mutten miksi saa sitä tiettyä vapautta elää tätä elämää. Liian monesti tulee asioita eteen kun muistutellaan turhaan niistä menneisyyden virheistä. Ne saavat silloin aivan liikaa valtaa mieleni sopukoissa.
Mistä kiikastaa, mulla kuitenkin kaikki ihan hyvin nyt. Oma koti, joka on oikeesti tosi kiva ja viihdyn täällä. Ihanat kisut päiviä piristämässä. Ylenpalttinen väsymys silti vaivaa jokaista päivää, mitä täällä joutuu kulkemaan. Monta viikkoa on mennyt niin, että vain sängyssä olo kuullostaisi siltä parhaimmalta vaihtoehdolta. Onneksi kuitenkin jostain löytyy sitä tietynlaista taistelutahtoa, joka saa nousemaan sängystä ylös ja käymään ovesta ulkona, vaikka edes hetkeksi.
Oon ollu aivan käsittämättömän uninen ja väsynyt. Asuntokin on aika-ajoin näyttänyt juuri siltä ettei mikään kiinnosta, kuitenkin tulee sellasia pieniä tuulahduksia, joiden aikana saan poentä potkua laittaa tavarat jälleen järjestykseen, en siis ole aivan paskan keskellä täällä maannut.
Moni asia on muuttunut viime kesäsätä. Se tuntuu paremmalta kuin hyvältä. Vaikka jotkin ihmissuhteet ovatkin jääneet sinne viime kesään, en ole murtunut. Olen hyväksynyt asian, ettei ihmissuhteita voi väkisin pitää pinnalla. Erilaiset elämäntilanteet tuo erilaisia ihmissuhteita tarpeellisiksi ja se on mulle ihan fine.
Mulle on myös ihan fine asua täällä korvessa, saavuttamattomissa. Mulle on ihan fine, että mua väsyttää enkä saa mitään aikaiseksi. Mulle on ihan fine elää rahan kanssa suoraan kädestä suuhun. Mulle on ihan fine, että omistan vain muutaman hyvän ystävän suuren lauman siasta. Mulle on ihan fine olla vaan omissa oloissa. Mulle on ihan fine ettei ole miestä. Mulle on ihan fine että olen mitä olen.
Mulle ei kuitenkaan ole ihan fine jos mun asioihin puututaan liialti. Mua alkaa stressaamaan se, että eräs henkilö luulee elävänsä mun elämää ja tekee mun ongelmista omiaan. Se, että mua yritetään ohjailla ja holhoilla on viimesin asia, jota mä itelleni haluan. Toki huolissaan saa olla, mutta sehän ei tarkoita sitä että päätökset aletaan tekemään mun puolesta? Vai?
Mä ennen tätä miltein vuoden kestävää prosessia olin aikalailla muiden ohjailtavissa. Okei joo ryssin kyllä kaiken ihan itse, en kiellä sitä. Oli kuitenkin niin monta tekiää, joista aloin ottaa tuulta siipieni alle ja yritin olla niin kuin muut. Millään muulla ei ollut väliä, kuin tulla hyväksytyksi. Tulinko? Varmasti tulin, mutta olisin tullut myös ihan omana tälläisenä itsenäni. Joskus mua harmittaa, että pitikin mennä niin pahasti säätämään.
Kuitenkin jollain tapaa olen onnellinen siitä, että ryssin. Se karisti ihmiset, joita en olisi koskaan edes elämääni tarvinnut pois. Sekä osoitti sen, mitä tosi ystävyys on. No matter what i will stand by you.
Nämä edelliset pohdinnat ei omasta mielestäni voi olla syitä siihen miksi olen niin väsynyt. Kuitenkin kaikki tuo edellä mainuttu on jollain tapaa ylpeyden aihetta, sekä ennen kaikkea sitä pientä hidasta kasvutarinaa.
Jos mietin asioita, jotka oli vialla minussa viime vuonna tähän aikaa. Yllättävän moni tosiaan on muuttunut.
Pystyn elämään omana itsenäni.
Osaan luokitella sanoilla miltä minusta tuntuu.
Osaan käsitellä tunteitani.
Teen töitä jokaisen pennin eteen mitä minulle kuukaudessa tulee. (Joko sitten työllä tai paperisodalla)
Olen rehellinen.
En syytä muita, vaan otan vastuun omista tekemisistäni.
Pystyn viettämään jopa useita päiviä ihan vain yksikseni.
Niin moni asia on kuitenkin niin pienessä ajassa muuttunut, mutten miksi saa sitä tiettyä vapautta elää tätä elämää. Liian monesti tulee asioita eteen kun muistutellaan turhaan niistä menneisyyden virheistä. Ne saavat silloin aivan liikaa valtaa mieleni sopukoissa.
Olipas taas niin monimutkainen ja epäselvä kirjoitus! : D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti