valintojen maailma tuijotan tienviittoja, oikee vaatii luonnetta väärä on se hauska

" Yö oli sekava. Tuntuu kuin en olisi nukkunut hetkeäkään. Painajaisia painajaisten perään jossa minua väkisin yritettiin auttaa. Muutenkin olo todella stressaantunut ja ennenkaikkea ahdistunut, kun en tiedä mikä päässäni on totta ja mikä tarua. Osaston lääkärin tapaaminen oli heti aamusta, en tiedä että osaako hänkään minua auttaa. Ei kukaan pysty. Pitäisi löytää jostain kuulemma asenne, jolla löytäisin tien oikeaan elämään. En usko sanaakaan. En usko että, koskaan tulen enään olemaan se Jonna jonka olen joskus hukannut. Mutta enhän minä edes tiedä kuka ja millainen oikeasti olen. Kaikkialta vaan kuulen että kun valehtelen ja valehtelen. Mikä on sitten todellinen minä joka pitäisi löytää. Jo pelkkä tämä paikka saa ahdistumaan. Ruoka on paskaa ja paikka pelottaa. En halua jäädä tänne. En halua tietää edes kuka olen. Ei kukaan voi tälläistä sekopäätä saada kuntoon. Haluan pois kokonaan." 

11.1.2014. Edellinen ote tasan vuoden takaa päiväkirjastani. Olin juuri viettänyt ensimmäisen yöni Kuusankosken psykiatrisella. En enään tuossa kohtaa edes tiennyt todeksi päässäni mitään muuta kuin oman  nimeni. Kaikki muu mitä  pääni sisällä oli uskoin ja tiesin valheeksi. Minulle toitotettiin, että tästä alkaa uusi elämä, pääset taas kiinni elämään ja paranet. En todellakaan uskonut sanaakaan. En uskonut paranemiseeni. En uskonut tuosta paikasta olevan mitään hyötyä. 

Kuinkas sitten kävikään. Tässä mä seison nyt. Entistäkin vahvempana. Vuosi sitä piti elää. Kokeilla monesti kepillä jäätä, joskus se antoi periksi ja romahti. Kuitenkin paljon se jää on kestänyt ja tuonut minut tähän päivään. Aloitin elämäni rakentamisen aivan alusta, piti penkoa todella syvälle ja kauas menneisyyteen, jotta pystyin ymmärtämään kuka olen ja mitä todella haluan elämälläni tehtävän. 

Usko on monesti meinannut loppua. Haparoiden kuin vasta syntynyt pentu olen opetellut omia avujani käyttämään. Kuitenkin nyt voin tapattuu itseäni olalle ja sanoa että hyvin tehty. Monta vastoinkäymistä selätetty ilman itsensä hukuttamista. Monta mattoa jalkojen alta vedetty ilman kaatumista. Tai jos ollaan kaaduttu niin taas noustu pystyyn ja kovemalla drivella ensikerralla kokeiltu.

Kuusankoskella tapahtui elämäni käänne. Se aika, oli parasta mitä minulle olisi koskaan voinut tapahtua. En enää kadu, että olin siellä. En vähättele tuota paikkaa, joskus jopa kaipaan sinne takaisin. Niinä hetkinä, kun tuntuu etten tiedä mitä tietä jatkaisin taas kulkemaan toivon että olisin jälleen kuusaalla ja minulle annettaisiin jälleen ne pelikortit joita oikeasti tarvitsisin ja opetettaisiin pelaamaan ne oikein. 

Voin vihdoin sanoa löytäneeni itseni ja voin sanoa että nyt tunnen itseni. Tunnen omat voima varani ja tiedän haaveeni ja paikkani maailmassa. Tiedän että pettymykset kuuluvat elämään. Tiedän kuinka niistä selvitään.

En kuitenkan olisi tässä nyt ilman ystäviä ja perhettä joita jokaista tulen aina muistamaan hetkinä jolloin meinaa kaikki mennä päin seinää. Muistan kuinka ison työn he eteeni tekivät. Muistan kuinka he minua ovat tsempanneet. Ehkä joskus joku heistä tarvitsee apua ja silloin on minun paikkani seisoa siellä heitä tukemassa. En seisoisi tässä nyt, ellen olisi nöyrtynyt hakemaan apua. Avun hakeminen ei ollutkaan heikkoutta, vaan vahvuttaa näyttää omat heikkoudet. 

Kuusankoskella vietin elämäni parhaimmat viisi viikkoa, jolloin sain taas otteen elämästä. Älä siis koskaan katso psykiatrisella ollutta ihmistä pitkään ja ajatellen häntä hulluksi. Mieti mielummin, tuossa tuo vahva ihminen seisoo. Hän joka halusi näyttää maailmalle kuinka pohjaltakin voi nousta.

isä koskaan kertonut ei, että vuodet menneet häneltä voimia vei

"Voisitko tulla kotiin, mulla olis vähän asiaa." Näin äiti mulle soitti neljä vuotta sitten. Muistan kuinka tuona hetkenä istuin hesessä(ylläriylläri) ilman huolen häiväää. Ensimmäinen ajatus äidin soitosta oli; oonkohan mä tehny jotain pahaa, ei hitto eikai se oo löytäny mun röökejä (kröhm, täysikänen ihminenhän olin....).

Sanoin äidille etten aio tulla ainakaan heti, koska tietysti pelkäsin vain huutoa jostain jälleen kerran tehdystä asiasta. Olin kuitenkin väärässä sen suhteen. Kun menin sitten vihdoin ja viimein kotiin niin äiti tuli itkien ovelle vastaan. " Jonna iskä on kuollut, vaari löysi sen kotoaa kuolleena. Mä olen todella pahoillani." Se tunne, kun yhtäkkiä mikään ei tunnukkaan miltään. Koko ajatus sai kehun värisemään. Kuitenkin edelleen nauran ensimmäiselle kommentilleni minkä suustani kyseisellä hetkellä päästin. "Eihän mulla oo ees vaatteita hautajaisiin" Oleellisimmat asiat tietysti ensin.  Sitten muistan tiettyjä asioita sieltä sun täältä, surullisia ilmoitussoittoja iskän ystäville. Unettomat yöt. Suruvalittelut. Hautajaisvalmistelut. Kukka lähetykset. Itkut. Naurut. Muistelut. Itkut taas. Kaikki nuo olivat tuon päivän jälkeen jokapäiväistä elämää. Aina vaan totesin jokaiselle "Parempi näin, olihan iskä sairas.". Kuitenkaan loppujen lopuksi en tiedä oliko se kuitenkaa parempi niin. Jos mä olisin tienny että mitä kaikkea tuleman pitää iskän kuoleman jälkeen niin mä en kuunapäivänä olis käyttäny kyseistä ilmaisua. 

Kuitenkin nyt asioita monelta erikantilta kattoneena, mä en voi todeta kun että ikävä on ihan suunnaton. Monesti päivässä tulee mietittyä jotain asiaa iskästä. Se on jokseensin aika rankkaa. Oli se asia sitten hyväkin niin silti se tuntuu pahalta. Kunpa joku keksisi puhelimen millä vois taivaaseen soitella. Haluisin kertoa monia sanomatta jääneitä asioita, jotka ovat kaikki nämä vuodet mieltä pananeita. Ehkä silloin osaisi jollain tapaa irti päästää. Sitä en nyt ainakan ole vielä osannut. 

Haluaisin uskoa, että tämä ikävä jonain päivänä helpottaa. Mutten kuitenkaan usko. Uskon että kannan tätä ikävää itsekkin hautaan asti. Ehkä se kuitenkin muuttaa muotoaa. Tää 9.9 on vaan aina päivä, jolloin se samainen tunne kun mikään ei tunnnu miltään iskee päälle. Kaikki ne puheet ja teot tuon päivän asioista tulee niin vahvasti mieleen, ettei tekisi mieli edes nousta koko päivään.

vihdoin mullakin on elämää

Mihin aika onkaan kulunut. Ei en ole elänyt hiljaiseloa, koska olisin voinut jotenkin huonosti päänkanssa.  Ei en myöskään ole unohtanut blokia ja sitä ihanaa tunnetta kun pääsee kirjoittamaan. Olen monesti aloittanut kirjoittamaan tänne, joten postauksia on luomisvaiheessa tulossa. Kuitenkin tuo elokuu oli yllättävänkin hektinen. Kauheasti ehti tapahtua ja ne tapahtumat vähän niinkuin veivät mukanaan ja jätin koneella istumisen tois arvoiseksi. Nyt kuitenkin kun syksy tuo tullessaan koulun  ja pimeet kylmät illat niin uskon mun helpommin hakeutumaan koneen äärelle.

Mitä sitten olenkaan puuhannut?

Oon viettänyt paljon aikaa kavereiden kanssa. Ihan vaan perus kahvien merkeissä sekä hieman on taidettu juhliakkin. Oon vaan niin kamalan iloinen siitä, että olen löytänyt itselleni vihdoin niitä uusia varmasti tulevaisuudessa hyvinkin tärkeitä ihmisiä. Ja mikä parasta ihan täältä omalta kylältä. Ei enään tarvitse lähteä merta kauemmas "kalaan" jos tuntuu ettei omassa kodissa jaksa olla. Pienet päivä kahvit kaverin kanssa saa mielen virkistymään.

Myös koulu alkoi, joten se on tietty vienyt tietyllä tapaa jaksamiskapasiteetistä osansa. Kuitenkin ihan huippua olla taas koulussa, en varmaan koskaan oo mistään loman loppumisesta ollut näin iloinen kuin tämän. Meillä on koulussa on vain niin mahtava porukka, joiden kanssa on niin mahtavaa olla. Meillä alkoi nyt sykysllä uusia aineita, joiden takia myös uusia opettajia tuli kuvioon (onneksi päästiin siitä yhdestä kurpasta). Nämä uudet opettajat ovat kehuneet meidän luoka yhteishenkeä, joka on oikeasti aivan mahtava. Tää hehkutus ei varmaan loppuisi koskaan. 

Olen myös hoitanut Viivin pikku Gimliä, joka on ollut vieläkin sairaana. Aina kun luullaan, että nyt on pikku pojo terve niin pyhpah, tulee aina jotain uutta. Mutta ehkä vielä jonain päivänä ei edes muisteta näitä alun vaikeuksia, kun pojo hurmaa meitä ihanuudellaan vielä vanhana pappana<3

Muuten päivät on vaan vieriny eteenpäin kauhealla vauhdilla, että illalla tuntuu kuin vasta sitä olis herännyt.

Nyt kuitenkin lupaan skarpata myös täällä blokin puolella.

se katsoo sua kun mielenvikaista

Mitä kuuluu pääkopan sisään? Edellinen on harvinaisen mielenkiintoinen kysymys. Oon tässä monta viikkoa miettiny ite ihan samaa. En saa ajatuksista kii, enkä etenkään oikein mitään järkevää aikaiseksi. Ajatukset juoksee väliä nollasta sataan koko ajan ja tuhannesosasekunnilla. Välillä musta tuntuu että mä elän vihdoinkin, toisaalta tuntuu taas että oon ihan lukossa ja hyvä jos pystyn edes hengittämään. Ja tää suuri vaihtuvuus saattaa olla jopa yhden päivän sisällä. Hetkessä nauttii ja toisessa pelkää kuollakseen tätä elämää tällä hetkellä.
Mistä kiikastaa, mulla kuitenkin kaikki ihan hyvin nyt. Oma koti, joka on oikeesti tosi kiva ja viihdyn täällä. Ihanat kisut päiviä piristämässä. Ylenpalttinen väsymys silti vaivaa jokaista päivää, mitä täällä joutuu kulkemaan. Monta viikkoa on mennyt niin, että vain sängyssä olo kuullostaisi siltä parhaimmalta vaihtoehdolta. Onneksi kuitenkin jostain löytyy sitä tietynlaista taistelutahtoa, joka saa nousemaan sängystä ylös ja käymään ovesta ulkona, vaikka edes hetkeksi.
Oon ollu aivan käsittämättömän uninen ja väsynyt. Asuntokin on aika-ajoin näyttänyt juuri siltä ettei mikään kiinnosta, kuitenkin tulee sellasia pieniä tuulahduksia, joiden aikana saan poentä potkua laittaa tavarat jälleen järjestykseen, en siis ole aivan paskan keskellä täällä maannut.
Moni asia on muuttunut viime kesäsätä. Se tuntuu paremmalta kuin hyvältä. Vaikka jotkin ihmissuhteet ovatkin jääneet sinne viime kesään, en ole murtunut. Olen hyväksynyt asian, ettei ihmissuhteita voi väkisin pitää pinnalla. Erilaiset elämäntilanteet tuo erilaisia ihmissuhteita tarpeellisiksi ja se on mulle ihan fine.
Mulle on myös ihan fine asua täällä korvessa, saavuttamattomissa. Mulle on ihan fine, että mua väsyttää enkä saa mitään aikaiseksi. Mulle on ihan fine elää rahan kanssa suoraan kädestä suuhun. Mulle on ihan fine, että omistan vain muutaman hyvän ystävän suuren lauman siasta. Mulle on ihan fine olla vaan omissa oloissa. Mulle on ihan fine ettei ole miestä. Mulle on ihan fine että olen mitä olen.
Mulle ei kuitenkaan ole ihan fine jos mun asioihin puututaan liialti. Mua alkaa stressaamaan se, että eräs henkilö luulee elävänsä mun elämää ja tekee mun ongelmista omiaan. Se, että mua yritetään ohjailla ja holhoilla on viimesin asia, jota mä itelleni haluan. Toki huolissaan saa olla, mutta sehän ei tarkoita sitä että päätökset aletaan tekemään mun puolesta? Vai?
Mä ennen tätä miltein vuoden kestävää prosessia olin aikalailla muiden ohjailtavissa. Okei joo ryssin kyllä kaiken ihan itse, en kiellä sitä. Oli kuitenkin niin monta tekiää, joista aloin ottaa tuulta siipieni alle ja yritin olla niin kuin muut. Millään muulla ei ollut väliä, kuin tulla hyväksytyksi. Tulinko? Varmasti tulin, mutta olisin tullut myös ihan omana tälläisenä itsenäni. Joskus mua harmittaa, että pitikin mennä niin pahasti säätämään.
Kuitenkin jollain tapaa olen onnellinen siitä, että ryssin. Se karisti ihmiset, joita en olisi koskaan edes elämääni tarvinnut pois. Sekä osoitti sen, mitä tosi ystävyys on. No matter what i will stand by you.
Nämä edelliset pohdinnat ei omasta mielestäni voi olla syitä siihen miksi olen niin väsynyt. Kuitenkin kaikki tuo edellä mainuttu on jollain tapaa ylpeyden aihetta, sekä ennen kaikkea sitä pientä hidasta kasvutarinaa.
Jos mietin asioita, jotka oli vialla minussa viime vuonna tähän aikaa. Yllättävän moni tosiaan on muuttunut.
Pystyn elämään omana itsenäni.
Osaan luokitella sanoilla miltä minusta tuntuu.
Osaan käsitellä tunteitani.
Teen töitä jokaisen pennin eteen mitä minulle kuukaudessa tulee. (Joko sitten työllä tai paperisodalla)
Olen rehellinen.
En syytä muita, vaan otan vastuun omista tekemisistäni.
Pystyn viettämään jopa useita päiviä ihan vain yksikseni.
Niin moni asia on kuitenkin niin pienessä ajassa muuttunut, mutten miksi saa sitä tiettyä vapautta elää tätä elämää. Liian monesti tulee asioita eteen kun muistutellaan turhaan niistä menneisyyden virheistä. Ne saavat silloin aivan liikaa valtaa mieleni sopukoissa.

Olipas taas niin monimutkainen ja epäselvä kirjoitus! : D

Meil on aikaa vaan tää elämä, joten nyt on lähdettävä road trip

Kirjoittelin toukokuussa kesän must to do-listaa ja kun nyt sitä katsoo on jo aika monta suoritettu. Halusin kuitenkin nostaa sieltä muutamia esille ja tässä olisi ensimmäistä.

Pikkuserkkuni Viivi tuli tänne mun luo tiistaina aiheuttamaan yleistä paheksuntaa naapureissani kulkemalla mustissa vaatteissa ja aika synkän näköisessä meikissä. Mua ei todellakaan hänen ulkonäkönsä haittaa, mutta taisivat naapurit saada tuulta siipien alle ja nyt ne on loppu viikosta ollu ihan mun kimpussa jokasesta asiasta. 

Viivin sanoin kuitenkin, että eihän siitä mitään tulisi jos molemmat meistä olisi tylsän näköisiä :D 

"kukin pukekoot päälle mitä pukee"

road trip check 

Päätettiin Viivin kanssa stratata auto ja käydä ihan vaan Vaalimaan Rajahovissa kahvilla. Sielä kuitenkin saatiin idea lähteä ajelemaan museotietä pitkin Haminaan. Matka tosin oli vähän niiku vailla määränpäätä, mutta museotie kun vie Haminaan niin sinne sitä oli mentävä. Hitto että mua pelotti koko matkan pienellä pimeällä mutkaisella tiellä, aika monta kiljahdustakin suustani tais päästä kun Viivi ajo mutkiin. Huomatkaa kuitenkin tämä pointti, Viivi ajoi täysin rajotusten mukaan. Silti tuo museotie on aina yhtä pelottava mutkaisuutensa takia. Parasta tuossa yöllisessä road trip seikkailussa oli se kun kuunneltiin mun polttamia vanhoja levyjä ja sieltä löyty yllättävän hauskojakin biisejä. Matkan määränpäääksi osoittautui sitten lopulta Vilniemen lintutorni, johon mentiin pälyilelääm. Oon monesti bussilla ohi ajaessani miettinyt että tuo paikka on niin kaunis että sinne pitää päästä käymään. Harmitti toisaalta vähän kun nyt oli jo sen verta piemeää ettei sieltä saanut sitä loistavaa näkymää merelle mitä kaipasin, mutta tulipahan käytyä. Ja ei sillä makeen näköstähän sielä silti oli pimeydestä huolimatta.

Keskiviikkona Viivin olisi pitänyt lähteä kotiin, mutta alettiin seuraamaan pikkukissaa joka ei ollut koko päivänä (eikä edellisenä) tehnyt mitään tarpeitaan ja oli todella unelialla tuulella. Se herätti kun tajusin ettei kissa ollut vipeltänyt koko päivänä mihinkään suuntaan vaan oli oikeastaan nukkunut ihan koko päivän. Myös se, että oma kissani Remppu, joka ei niin suuresti oli pikkukissasta välittänyt alkoi Gimliä hoitamaan ja oikein repi  itseään vasten, jotta pentu pääsisi lämpöön. Ja eikun soittoa eläinlääkäri päivystykseen, josta annettiin koti konsteja. Kaikki muut oli kuitenkin kokeiltu paitsi eräänlainen ummetus lääke, mutta koska ollaan Virojoella niin eihän täällä apteekkeja auki ollut. Joten suuntasimme taas autoon ja matka alkoi kohti Kotkaa. Tällä kertaa matkan teko ei ollut kovinkaan ratkiriemukasta, kun molempien huoli alkoi pennusta kasvaa.

Kiitos ihanalle Paulalle, joka oli meille käynyt lääkkeet ostamassa, jotta päästiin heti Gimliä hoitamaan Kotkansuunnalle päästyämme.

No kaikkien toimenpiteiden jälkeenkään pikkunen ei tullut kuntoon ja huolestasoikeana valvottiin miltein koko yö. Aamulla flekmaattisen pikkusen nähdessämme oli pakko soittaa uudestaan eläinlääkäriin, jonne päästiinkin onneksi heti aamusta.

Mun on pakko kehua nyt hieman Haminassa sijaitsevaa Sirkku Saarelan pieneläinlääkärin vastaanottoa. Siellä oli aivan mahtava palvelu ja muutenkin ihanat osaavat hoitajat ja lääkärit. Pikkunen oli reipas poika, pienet pössyt sai hän ja lopulta saatiin diagnoosikin, idiopaattinen kystiitti. Eli virtsatien tukos, joka tekee pissaamisesta todella kipeää eikä tämän takia myöskään kakka ollut tahtonut ulos tulla. Saatiin pikkuselle lääkkeet ja eläinlääkäri ruokaa nyt hetkeksi, jotta saataisin virtsaaminen ja tätä kautta myös se kakkaaminen normalisoitua.

Loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka torstai päivä meni pikkusella aivan ohi rauhottavia lääkkeitä nukkuessa pois, niin jo eilen perjantaina alkoi hän olla oma itsensä ja jaksoi peuhata taas vanhaa malliinsa. Vaikka pikkuinen ei ole meitä piristämässä ollut kuin kaksi viikoa, niin silti sydäntä särki jos hänestä olisi jouduttu luopumaan. 

Viivi palasi torstai iltana kotiinsa, vaikka olisi varmasti halunnut jäädä pikkusen vointia ja paranemista seuraamaan. Kuitenkin eilen he palasivat tänne yhdessä Ilonan kanssa, nimittäin tänään juhlitaan mun synttäreitä!!!! Hohhoijjaa 22 vuotias vanha akka kirjoittelee täältä huomisesta alkaen..

mennyttä naista

Minä joka olen koko elämäni ollut todistettavasti enemmän koiraihminen ja allerginen kissoille majailen tällä hetkellä kahden aivan ihanan kissan kanssa. Toinen heistä on ikioma Remppuni ja toinen kissavaavi Gimli, joka on tällä hetkellä luonani sijaiskodissa.

Olin tosiaan ennen todella allerginen kissoille, ehdin olemaan kissan kanssa samassa paikassa sen varttitunnin verran kunnes nenäni kutisi jo kuin viimeistä päivää ja olin kassilla kaivamassa allergia lääkkeitä. Kuitenkin elämäni veti siihen tilanteeseen, että viime kesänä miltein kuukauden päivät majailisin ystäväni luona, joka omistaa kaksi kissaa. Alkuun sieläkin söin allergia lääkkeitä, mutta lopulta ei minun enään tarvinnut.

Tuosta kuukauden mittaisesta pätkästä ystäväni luona olen kiitollinen monessakin mielessä, mutta sielä opin kuinka ihania ja rakastettavia kissat ovat. Ennen en ollut päässyt niin läheltä kissan elämää tutkailemaan. Ja niin minustakin tuli yksi kissaihmisistä. 

Viime kesästä asti haaveilin aina omasta kissasta. Mummilla asuessa omaan kotiin toivoin pääseväni vain sen takia nopeasti, että pääsisin vihdoin sen kisulin hankkimaan. Kaksi viikkoa ennen muuttopäivää luokkakaverini heitti ilmoille ehdotuksen, että hänen yksi kissoista tarvitsisi uuden kodin ja kun menin Remppua katsomaan olin mennyttänaista saman tien. Tuo ihana seinäänpäin juosseen näköinen kissa oli kuin tehty minulle. Niin rakastettava, halittava, rapsutettava, leikkisä, hellyydenkipeä, juttelevainen kissaherra. Mun sydän on ollut alusta asti ihan mennyttä.

Gimli kotiutui minulle aika salamana viime viikolla, keskiviikkona tuli puheeksi tuttuavani kanssa että hänellä olisi kissanpentu kipeästi vailla kotia. Ja minä heti olin valmis tämän ihanuuden ottamaan. Tiesin kuitenkin alusta asti, ettei se minulle tulisi jäämään. Gimli asustelee luonani siihen asti kunnes Viivi saa oman kodin ja heti kun saa muuttaa tuo ihana oranssi pallero sinne asumaan. Kyllä mulla on ollu hymy herkässä kun nuo kaksi täällä jahtaavat toisiaan ja leikkivät kuin viimeistä päivää. Tosin kyllä on hieman huonosti tullut nukuttuakkin, kun yöllä kaksikko saa ne villeimmät leikit pystyyn.

En kyllä vaihtaisi kissaelämää enään mihinkään. Ennen kaikkea Remppu on parasta mitä hetkeen on mulle tapahtunut <3

Kesän soittolista

Musta on niin ihanaa, että vihdoin kun asun yksin saan huudattaa musiikkia täysillä (kuitenkin niin ettei naapurit häiriinny) kunnon bassolla aamusta iltaan. Ja mikä parasta kuunnella just sitä mitä ite tykkään. Tässä kokosinkin mun tän kesän lempparit, toiset on hieman vanhempia, mutta edelleen ihan yhtä hyviä taikka sitten nyt oon vaan löytän jonkun vähän vanhemman uudeksi lempparikseni.

One Direction- You and I

Sanni- Lelu

Titta- Maailma loppuu tänään

Tiisu- Tänään sä musta hullaannut

Olavi Uusivirta- Ollaanko tämä kesä näin?

Antti Tuisku- Peto on irti

Ariana Grande- One last time

Elina Born & Stig Rästa- Goodbye to yesterday