" Yö oli sekava. Tuntuu kuin en olisi nukkunut hetkeäkään. Painajaisia painajaisten perään jossa minua väkisin yritettiin auttaa. Muutenkin olo todella stressaantunut ja ennenkaikkea ahdistunut, kun en tiedä mikä päässäni on totta ja mikä tarua. Osaston lääkärin tapaaminen oli heti aamusta, en tiedä että osaako hänkään minua auttaa. Ei kukaan pysty. Pitäisi löytää jostain kuulemma asenne, jolla löytäisin tien oikeaan elämään. En usko sanaakaan. En usko että, koskaan tulen enään olemaan se Jonna jonka olen joskus hukannut. Mutta enhän minä edes tiedä kuka ja millainen oikeasti olen. Kaikkialta vaan kuulen että kun valehtelen ja valehtelen. Mikä on sitten todellinen minä joka pitäisi löytää. Jo pelkkä tämä paikka saa ahdistumaan. Ruoka on paskaa ja paikka pelottaa. En halua jäädä tänne. En halua tietää edes kuka olen. Ei kukaan voi tälläistä sekopäätä saada kuntoon. Haluan pois kokonaan."
11.1.2014. Edellinen ote tasan vuoden takaa päiväkirjastani. Olin juuri viettänyt ensimmäisen yöni Kuusankosken psykiatrisella. En enään tuossa kohtaa edes tiennyt todeksi päässäni mitään muuta kuin oman nimeni. Kaikki muu mitä pääni sisällä oli uskoin ja tiesin valheeksi. Minulle toitotettiin, että tästä alkaa uusi elämä, pääset taas kiinni elämään ja paranet. En todellakaan uskonut sanaakaan. En uskonut paranemiseeni. En uskonut tuosta paikasta olevan mitään hyötyä.
Kuinkas sitten kävikään. Tässä mä seison nyt. Entistäkin vahvempana. Vuosi sitä piti elää. Kokeilla monesti kepillä jäätä, joskus se antoi periksi ja romahti. Kuitenkin paljon se jää on kestänyt ja tuonut minut tähän päivään. Aloitin elämäni rakentamisen aivan alusta, piti penkoa todella syvälle ja kauas menneisyyteen, jotta pystyin ymmärtämään kuka olen ja mitä todella haluan elämälläni tehtävän.
Usko on monesti meinannut loppua. Haparoiden kuin vasta syntynyt pentu olen opetellut omia avujani käyttämään. Kuitenkin nyt voin tapattuu itseäni olalle ja sanoa että hyvin tehty. Monta vastoinkäymistä selätetty ilman itsensä hukuttamista. Monta mattoa jalkojen alta vedetty ilman kaatumista. Tai jos ollaan kaaduttu niin taas noustu pystyyn ja kovemalla drivella ensikerralla kokeiltu.
Kuusankoskella tapahtui elämäni käänne. Se aika, oli parasta mitä minulle olisi koskaan voinut tapahtua. En enää kadu, että olin siellä. En vähättele tuota paikkaa, joskus jopa kaipaan sinne takaisin. Niinä hetkinä, kun tuntuu etten tiedä mitä tietä jatkaisin taas kulkemaan toivon että olisin jälleen kuusaalla ja minulle annettaisiin jälleen ne pelikortit joita oikeasti tarvitsisin ja opetettaisiin pelaamaan ne oikein.
Voin vihdoin sanoa löytäneeni itseni ja voin sanoa että nyt tunnen itseni. Tunnen omat voima varani ja tiedän haaveeni ja paikkani maailmassa. Tiedän että pettymykset kuuluvat elämään. Tiedän kuinka niistä selvitään.
En kuitenkan olisi tässä nyt ilman ystäviä ja perhettä joita jokaista tulen aina muistamaan hetkinä jolloin meinaa kaikki mennä päin seinää. Muistan kuinka ison työn he eteeni tekivät. Muistan kuinka he minua ovat tsempanneet. Ehkä joskus joku heistä tarvitsee apua ja silloin on minun paikkani seisoa siellä heitä tukemassa. En seisoisi tässä nyt, ellen olisi nöyrtynyt hakemaan apua. Avun hakeminen ei ollutkaan heikkoutta, vaan vahvuttaa näyttää omat heikkoudet.
Kuusankoskella vietin elämäni parhaimmat viisi viikkoa, jolloin sain taas otteen elämästä. Älä siis koskaan katso psykiatrisella ollutta ihmistä pitkään ja ajatellen häntä hulluksi. Mieti mielummin, tuossa tuo vahva ihminen seisoo. Hän joka halusi näyttää maailmalle kuinka pohjaltakin voi nousta.
