katse eteen ja suupielet ylöspäin

Täällä kirjoittelee tällä hetkellä yksi tosi onnellinen ihminen. Tai no en voi sanoa, että pelkkää onnea tää tunne sisältää vaan samalla tuntuu todella haikealta. Mulla nimittäin tänään oli viimeinen työpäivä. Tää töiden lopettaminen tuntu siksi niin kauhean vaikealta, nimittäin mun oli tarkoitus lopettaa vasta ensikuun lopussa, mutta koska mun kuntouttavan työtoiminnan pomo ei tykänny ajatuksesta, että olisin samaa aikaa koulussa joten jouduttiin tälläinen pika ratkaisu eilen tekemään. Eilen itketti, mutta tänään jo hymyilytti hieman, kun pääsee kohti uusia haasteita, vihdoin. Eniten se töiden lopettaminen tuntuu pahalta, nimittäin meijän keittiön työporukka oli aivan mahtava. Mulla ei oo tähän mennessä koskaan ollut sellaista työpaikkaa, jossa jokaisen työtekijän naama miellyttää ja kemiat kohtaa aivan täydellisesti.

Olin siis töissä erään palvelukeskuksen keittiöllä täällä Virojoella. Toimin pääsääntöisesti ruuan jakajana potilaille ja sitten muuten vaan joka paikan höylänä. Jotenkin mä tykkäsin tuosta työstä aivan älyttömästi. Joskus toki oli aamuja, ettei töihin olisi millään jaksanut herätä, mutta aina kun astui keittiön ovesta sisään ja näki kaikki ihanat työkaverit, niin sitä unohti sen ajatuksen, joka kotona herätessä oli ollut.

Alkuun en olis voinu kuvitellakkaan, että pääsen noin mukavasti porukkaan mukaan, mutta tuolla kun saa pistää aivot narikkaan ja höpötää tai sitten taas toisaalta olla hiljaa ja tehdä töitä omassa rauhassa jossei ollutkaan oikein juttu tuulella. Tulen niin kaipaamaan keittiön tätejä, uhkasinkin heitä tänään etteivät ne musta näin helpolla pääse ja että varmasti meen vielä sielä käymään. 

Kuitenkin osittain tuo, ettei minulle annettu lupaa jatkaa työntekoa, koska pääsin kouluun on mun pelastus. En tiiä miten käytännössä työn ja koulun yhdistäminen olis onnistunut. Teoriassa mä olisin yhdistämisessä onnistunut, mutta käytäntö olis sit ollut vaan kokeilu kysymys. Koulu ja työpaikka kuitenkin sijaitsevat puolen tunnin bussimatkan päässä toisistaan ja täällä maalla kun ei bussit ei kulje samoin kuin kaupungeissa. Nyt siis pystyn keskittymään pelkkään kouluun aivan alusta asti, mikä on loppupeleissä tosi hyvä asia. 

Nyt siis onnellisena hymyssä suin kouluun maanantaina, jäiks!!

 Tähän loppuun, mun on pakko esitellä mun uusi vauva jonka sain eilen lahjoituksena. Nyt siis blokissakin nähdään muutakin kuin pelkkiä iphone laatusia kuvia, jesjes!

haaveista totta

Iloa, onnea, jännitystä, stressiä, huimausta, kyyneliä, hyppimistä. Kaikkea tätä sisäls tieto siitä, että pääsen opiskelemaan. Tuleva koulupaikkani siis on Ekamissa Haminan kampuksella, viriketoiminnan ohjaaja linjalla. Monelle tää nimitys on varmaan enemmänkin kuin outo, sitä se mullekkin oli ennen kuin aloin sitten ottamaan selvää enemmän asiasta. Elikkä siis tulevaisuudessa mä pystyn toimimaan ohjaajana mm. vanhainkodeissa, kerhoissa ja palvelutaloissa. Ja nyt kun tämä minun valintani on tuo kädentaitojen osaaminen niin pääsen siis työskentelemään erilaisten ihmisten kanssa käsitöiden parissa. Mikä siis voisi olla parempaa, minulle jonka suuri intohimo on juuri ne käsityöt? 

Tulevat opintoni tulevat kestämään 1,5 vuotta, mutta uskon että tällä kertaa onnistaa ja motivaatio pysyy yllä nimittäin tämä ala ei ole "pänttäämistäpänttäämisen päälle" vaan käsillä työskennellään jo opiskelu vaiheessa.

Jotenki vaan tää kaikki tapahtui niin nopeasti. Kuulin tästä kyseisestä alasta jo ennen joulua, mutta vasta pikkasen vajaa kuukausi sitten aloin puhumaan asiasta ääneen ihmisille ja sitten olinkin laittanut jo hakemukset menemään ja thadaa koulupaikkahan sieltä tupsahti. Aivan mahtava fiilis oli silloin kun sain kuulla asiasta, itkuhan siinä tuli. Tällä kertaa kuitenkin onnesta! Nyt siis tiedän miltä se tuntuu kun itkee onnesta. Jotkut saattaa nauraa, että joku on näin innoissaan, mutta seison sanojeni takana tässä asiassa että koulu on nyt se mun juttu ja intohimon kohde.

Ehkä tämäkin into vielä laantuu... :D

Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa

"Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa

ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa

yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluunja 

luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu"

Olen jo pitkään haaveillut pitkien päiväkirja kirjottamis sessioiden aikana, että olisi ihana päästä purkamaan tätä tämän hetkistä taistelua koneelle ja blogiin. Ei ainakaan tulisi niin kovia käsi kramppeja kun pystyy helpommin näpyttämään. Seuraava iso mietintä oli, että uskallanko alkaa kirjoittamaan omalla nimelläni, pikkuserkkuni kanssa käytin jonkinlainen asiasta kukkaruukkuun keskustelu, jonka aikana aika selväksi tuli se, etten uskalla lähteä kirjottamaan taas jossain toisessa minässä, siihen kun ennen on sorruttu liian monesti. Iso kiitos kuuluu tästä että uskallan kirjoittaa nyt tämän seuraavan on ennen kaikkea Viiville, sekä ystäväni poikaystävällä jonka sanat muistan kun hän minulle sanoi, että mieti kuinka hyvää bloki materiaalia sä tästä kaikesta tulet vielä joskus saamaan.

Luulin vielä 139 päivää sitten etten koskaan pääse elämään elämään ilman valheiden latelua, pakenemista, varastelua, pettämistä, sekoilua, loukkaamista.. Tämä lista voisi jatkua negatiivisia asioita vaikka kuinka pitkään, enään en edes jaksa muistella että mitä kaikkea olenkaan mennyt tekemään. Kaikki tuo kaduttaa enemmän kuin mikään koskaan, mutta sain siihen jonkinlaisen selityksen miksi aina olen tehnyt niin kuin olen tehnyt. En koskaan ottanut vastuuta teoistani vaan pakenin pakenemistani ja valehtelin virheet pois kontoltani. Pitkään niin jaksoinkin elää, kolme vuotta tuli pyörittyä oravan pyörässä. Kaveriporukat vaihtuivat sitä mukaan kun jäin kiinni valheistani ja teoistani, mutta löysin aina "uuden" ihmisen/porukan johon sitten pääsin mukaan ja taas pakoon sitä todellisuutta ja vastuuta jota aina vain pakenin.

139 päivää sitten eräs ystäväni sai perheeni ja kaikki muut sillä hetkellä minulle tärkeät ihmiset tajuamaan, etten ehkä olisikaan läpeeni paha vaan saattaisin olla psyykkisesti sairas. En rehellisesti sanottuna ollut koskaan edes antanut ajatusta sellaiselle ajatukselle. Pitkään olin pystynyt pitämään kulissit yllä että minulla menisi hyvin ja kaikki olisi ok. Minulla olisi muka paljon kavereita ja ihmisuhteet kunnossa, vaikka oikeasti minulla oli vain kourallinen ihmisiä ympärillä ja epäilen että side heihinkin oli kunnossa vain valheideni takia. Olin tuohon mennessä polttanut jokaisen kulkemani sillan takanani, tuhonnut pari minulle erittäin rakasta ihmistä todella pahasti, vaikka oikeasti arvostin heitä paljonkin, silti vain tein niin. En välittänyt kenestäkään enkä uskonut kenenkään välittävän minusta.

Yksi ystävä ei kuitenkaan kääntänyt selkäänsä, vaikka huomasi miltein kaiken mitä olin suustani päästänyt olevan valhetta. Hän, perheeni ja pari muuta kaveria auttoivat minut hoitoon. 

Päädyin siis lopulta Kuusankoskelle psyykkiselle osastolle. Edelleen näin monta kuukautta myöhemmin koen että tuo aika oli elämäni parasta aikaa. Tosin se aika oli sumuista ja vaikeaa. Osa ihmisitä sielä pelotti, ja välillä olisin halunnut pois ja äkkiä. Kuitenkin kestin sen, koska huomasin kuinka se sielä olo minuun vaikutti.Ihmiset sielä saivat minut ymmärtämään sen, että asiat jotka viimeisen kolmen vuoden aikana olivat menneet todella pahasti pieleen ja ennen kaikkea solmuun niin eivät kaikki johtuneetkaan siitä, että olisin jotenkin paha ihminen vaan siitä, että olin kokenut liian traumaattisia ja vaikeita asioita, jotka olivat laukaisseet psyykkisenhäirion nimeltään dissosisaatio. Siinä ajatukset, teot ja tunteet eivät kohtaa. Tuntuu näin hieman myöhemmin taaksepäin katseltuna, että aivan kuin minussa olisi elänyt kaksi eri minää, oikeasti en olisi halunnut tuottaa kenellekkään muulle pahaa oloa, vaan  haluaisin että kaikilla olisi hyvä olla, mutta asiat kuitenkin tapahtui ja se mitä on tapahtunut sitä ei saa muutetuksi. Enkä sitä yritäkkään. Myös tunne-elämän häiriötä siellä diagnosoitii. En siis ollut viimeiseen kolmeen vuoteen osannut käsitellä mitään muuta kuin onnen tunnetta, ja siitä syystä aina pakenin pahoja asioita pakoon omaan kehiteltyyni mielikuvitus maailmaan valheiden avulla. Meidän osaston lääkäri oli myös vahvasti sitä mieltä, että minulta puuttuu suuri osa omaa identiteettiäni, elän siis niin kuin muut haluavat/olettavat minun elävän.

Joidenkin on vaikea tätä kaikkea edelleen käsittää, enkä todellakaan oletakkaan kaikkien tekemieni juttujen jälkeen että kukaan oikeasti voisi kokonaan edes ymmärtää.

Kuitenkin voin todeta että itse ymmärrän ja aivan ihana huomata että muutkin ympärillä alkavat pikku hiljaa ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Sain sairaalalta niin hyviä eväitä elämään ja ennen kaikkea opin tuntemaan itseni ja juureni paremmin kuin hyvin. 

En koe aivan näin että olisin jotenkin psyykkisesti sairas vaikka diagnoositkin sain. Enemmin olen ajatellut kokeneeni vaikeita elämän vaiheita. En kuitenkaan sulje pois sitä faktaa että sairaus sielä taustalla piilee, mutta mielummin koitan selvitä tässä elämässä päivä kerrallaan ja olla pakenematta sinne niin tuttuun ja turvalliseen mielikuvitusmaailmaan. 

Nyt vihdoin kuitenkin olen alkanut oppimaan elämään ja olemaan suorimattamatta ja olematta täydellinen. Tosin sitä en koskaan ole ollut, mutta niin olen kokenut ja ainakin kuvittanut tarinat sellaisiksi. Käyn edelleen viikoittain juttelemassa kallonkutistajalle. En aina oikein ymmärrä, että mitä hyötyä siitä on, mutta silloin tällöin oivallan kuinka paljon sielläkin käynti on minua elämässäni eteen päin auttanut. Olen vihdoin taas alkanut miettimään enemmän juttuja pidemmän päälle tulevaisuuteen kuin sitä päivä kerrallaan elämästä, mutta niistä jutuista muissa postauksissa lisää.

Tässä taisikin olla pieni selotus sille mitä blokini tulee käsittelemään. Siis sitä ainaista selviytymistä vanhojen huonojen tapojen välttelemisestä sekä siitä, että haluan olla kunnollinen ja mikä tärkeintä luottamuksen arvoinen. Tervetuloa seuraamaan :)