Kuoleman pelko. Mä en pelkää omaa kuolemaa, pelkään että kaikki mun ympäriltä kuolee. Oon ollu tosi levoton monta päivää ja kaikki kuolema asiat on vaan pyöriny mielessä. Pelottaa, että yksikin tutun ihmisen lähtö täältä saa mun pään vallan sekoamaan, taas.
Miksi sitä sitten pelkää? Kuolemahan on aivan normaalia, kaikki täältä lähtee aikanaan. Kuitenkin mun elämässä se aikanaan on tapahtunut liian monelle liian aikaisin. Nää kuoleman asiat tuli jälleen mieleen kun lauantaina olisi ollut mun isän synttärit. Jälleen kerran mä miellessäni onnittelin sitä ja mietin paljon asioita isän kanssa vietetystä ajasta.
Mulla on ikävä. Se ikävä mikä on sisältää miljoonia ilmaan leijumaan jäänneitä kysymyksiä, paljon menneitä ja tulevia asioita jotka haluaisi jakaa, tuhansia hellyyden osoituksia, kertomattomia vitsejä sekä laulamattomia lauluja. Joskus kun keksisi sellaisen puhelimen, jolla voisi pirauttaa taivaaseen aina sellaisen fiiliksen sattuessa.
Toisaalta pikkuserkkuni tänään tokaisi puhelimessa, että Sami kuoli nuorena ja kauniina. Totta iskän ei "tarvinnut" riutua sitä vanhuuden höperyys vaihetta. Kuitenkin uskon ja tiedän, että häneltä jäi niin monta juttua tekemättä ja kokematta.
En usko, että nää juhlapyhät oli sitten kyseessä joulu, juhannus, synttärit tai muuten vain jotenkin merkkitävä päivä niin tulee koskaan olemaan helppoja. Niiden päivien kanssa tulee vain oppia elämään.
Joulu on rankka, koska se oli iskän lempijuhlapyhä. Iskän koti oli vimpan päälle koristelu, hyvä että tapetit näkyivät koristeiden alta. Juhannus taasen oli keskikesän ja mökillä olon juhlaa. Silloin fiilisteltiin hyvää seuraa ja juomaa mökin kuistilla. Synttärit muistuttaa aina siitä, kuinka nuorena hän joutuikaan elämänsä päättämään. Kuolinpäivä, no se nyt vaan on se päivä jolloin kaikki elämä vaan päättyi.
Hirveetä vatvomista taas, mutta kuitenkin tää on niin tätä elämää. Ei pääse taaskaan oikein puusta pitkälle ennen kuin ajattelee asiat kunnolla lakaisematta maton alle.
Mulla on ikävä. Se ikävä mikä on sisältää miljoonia ilmaan leijumaan jäänneitä kysymyksiä, paljon menneitä ja tulevia asioita jotka haluaisi jakaa, tuhansia hellyyden osoituksia, kertomattomia vitsejä sekä laulamattomia lauluja. Joskus kun keksisi sellaisen puhelimen, jolla voisi pirauttaa taivaaseen aina sellaisen fiiliksen sattuessa.
Toisaalta pikkuserkkuni tänään tokaisi puhelimessa, että Sami kuoli nuorena ja kauniina. Totta iskän ei "tarvinnut" riutua sitä vanhuuden höperyys vaihetta. Kuitenkin uskon ja tiedän, että häneltä jäi niin monta juttua tekemättä ja kokematta.
En usko, että nää juhlapyhät oli sitten kyseessä joulu, juhannus, synttärit tai muuten vain jotenkin merkkitävä päivä niin tulee koskaan olemaan helppoja. Niiden päivien kanssa tulee vain oppia elämään.
Joulu on rankka, koska se oli iskän lempijuhlapyhä. Iskän koti oli vimpan päälle koristelu, hyvä että tapetit näkyivät koristeiden alta. Juhannus taasen oli keskikesän ja mökillä olon juhlaa. Silloin fiilisteltiin hyvää seuraa ja juomaa mökin kuistilla. Synttärit muistuttaa aina siitä, kuinka nuorena hän joutuikaan elämänsä päättämään. Kuolinpäivä, no se nyt vaan on se päivä jolloin kaikki elämä vaan päättyi.
Hirveetä vatvomista taas, mutta kuitenkin tää on niin tätä elämää. Ei pääse taaskaan oikein puusta pitkälle ennen kuin ajattelee asiat kunnolla lakaisematta maton alle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti